1. Perisynti

Toiset ovat sitä vastoin opettaneet, ettei perisynti ole varsinaisesti ihmisen luonto, substanssi eikä olemus eli ihmisen ruumis ja sielu; nämä pysyvät meissä lankeemuksen jälkeenkin Jumalan luomuksina. Sen sijaan perisynti on jotakin ihmisen luonnossa, ruumiissa, sielussa ja kaikissa kyvyissä olevaa, nimittäin niiden kauhistuttava, syvä ja sanoin kuvaamaton turmelus. Ihmiseltä puuttuu nyt se vanhurskaus, jonka omistajaksi hänet alun perin luotiin. Hengellisissä asioissa hän on kuollut hyvälle ja suuntautunut kaikenlaiseen pahaan. Tämän luontoon piintyneen turmeluksen ja synnynnäisen synnin vaikutuksesta hänen sydämestään lähtevät kaikki tekosynnit. On siis pidettävä erillään toisaalta turmeltuneen ihmisen luonto ja olemus eli hänen ruumiinsa ja sielunsa - jotka pysyvät meissä Jumalan luomuksina vielä lankeemuksen jälkeenkin - sekä toisaalta perisynti, joka on Perkeleen aikaansaannos ja joka on turmellut luonnon.

Tämä perisyntiä koskeva kiista ei ole tarpeetonta riitelemistä. Jos tämä oppi esitetään oikein, Jumalan sanan pohjalla ja sen mukaisesti, kaikkia pelagiolaisten ja manikeolaisten harhoja karttaen, silloin opitaan, kuten Puolustus sanoo, yhä paremmin tuntemaan ja ylistämään Herran Kristuksen hyviä tekoja ja kallista ansiota sekä Pyhän Hengen armollista vaikutusta. Myös annetaan Jumalalle kunnia, kun ihmisessä oleva Jumalan teko ja luomus oikealla tavalla erotetaan Perkeleen teosta, joka on luonnon turmellut. Selvittääksemme siis tämän kiistan kristillisesti, Jumalan sanan mukaisesti, ja säilyttääksemme oikean, puhtaan opin perisynnistä, me aiomme edellä mainittujen kirjojen perusteella esittää suppein pääkohdin teesin ja antiteesin eli oikean opin ja sitä vastaan sotivan väärän opin.

Ensiksi on varmaa: Ei riitä, että kristityt pitävät syntinä ja tietävät synniksi teoin tapahtuvan Jumalan käskyjen rikkomisen. Ennen kaikkea on todella pidettävä syntinä ja synniksi tiedettävä se kauhea, pöyristyttävä perinnöllinen sairaus, joka on turmellut koko ihmisluonnon. Se on jopa pääsynti, kaikkien tekosyntien juuri ja lähde. Tohtori Luther sanoo sitä luonnon- eli persoonansynniksi ⁵ antaen ymmärtää, että ihmisen luonto ja persoona on syntinen, vaikka hän ei ajattelisi, puhuisi eikä tekisi mitään pahaa, mikä kuitenkin on ihmisluonnolle mahdotonta esivanhempiemme lankeemuksen jälkeen. Luonnon ja persoonan on perisynti hengellisenä leprana perin pohjin, läpikotaisin myrkyttänyt ja turmellut Jumalan silmissä. Siitä turmeluksesta, ensimmäisen ihmisen lankeemuksen perusteella, Jumalan laki syyttää luontoamme eli persoonaamme ja tuomitsee sen. Siten me olemme luontomme (Ef. 2:3) puolesta vihan, kuoleman ja kadotuksen lapsia, jos ei Kristuksen ansio pelasta meitä siitä tilasta.

Toiseksi on sekin selvää ja varmaa, mitä Augsburgin tunnustuksen 19. uskonkohta opettaa.⁶ Jumala ei ole synnin luoja, alkuunpanija eikä syy, vaan synti, joka on Perkeleen tekoa, on tullut maailmaan yhden ihmisen kautta Perkeleen yllytyksestä (Room. 5:12; 1 Joh. 3:8) Vielä nytkään, tämän turmeluksen vallitessa, ei syntiä meissä luo eikä vaikuta Jumala, vaan sen ihmisluonnon myötä, joka yhä edelleen on Jumalan luomistyötä, siirtyy perisynti syntistä siementä olevalta isältä ja äidiltä ruumiillisessa sikiämisessä ja syntymässä eteenpäin.

Kolmanneksi. Kuten Schmalkaldenin opinkohdissa sanotaan, mikään järki ei käsitä, mitä tämä peritty turmelus on, vaan se on opittava ja uskottava Raamatun ilmoituksen perusteella.⁷ Puolustuksessa se suppeasti esitetään seuraavina pääkohtina.⁸

1. Tämä peritty turmelus on yhtä kuin syyllisyys, se että me kaikki olemme Aadamin ja Eevan tottelemattomuuden tähden Jumalan epäsuosiossa, "luonnostamme vihan lapsia", kuten apostoli todistaa, Ef. 2:5 Room. 5:12.

2. Toiseksi tulee täydellinen puutos, luomisessa annetun ja paratiisissa olleen alkuvanhurskauden häviäminen: poissa on se Jumalan kuva, jonka mukaan ihminen alussa luotiin (Ef. 4:24) "totuuden vanhurskauteen ja pyhyyteen". Samalla ihminen on kykenemätön ja kelvoton kaikkeen, millä on tekemistä Jumalan kanssa. Latinaksi asia ilmaistaan näin: Descriptio peccati originalis detrahit naturae non renovatae et dona et vim seu facultatem et actus inchoandi et efficiendi spiritualia; perisynnin kuvaus kiistää sen, että uudistumattomalla luonnolla olisi mitään lahjoja, voimaa tai mahdollisuutta hengellisissä asioissa panna jotakin alulle tai viedä päätökseen.

3. Ihmisluonnon perisynti ei ole ainoastaan kaiken hyvän täydellistä puuttumista hengellisissä, jumalallisissa asioissa, vaan se merkitsee samalla sitä, että ihmisessä on menetetyn Jumalan kuvan tilalla syvä, paha, kauhea, pohjaton, tutkimaton ja sanoin kuvaamaton koko luonnon ja sen kaikkien kykyjen turmelus; erityisesti tämä koskee sielun korkeimpia ja etevimpiä voimia, jotka vaikuttavat älyssä, sydämessä ja tahdossa. Nykyään, lankeemuksen jälkeen, ihmiselle periytyy synnynnäinen, paha luonto ja sydämen sisäinen saastaisuus, paha himo ja taipumus. Niinpä me kaikki perimme luonnostamme Aadamilta sellaisen sydämen, mielen ja ajatustavan, joka korkeimpien kykyjensä ja järjen valon puolesta asennoituu jyrkästi Jumalaa ja hänen korkeinta käskyään vastaan. Mitä erityisesti jumalallisiin, hengellisiin asioihin tulee, se on vihollisuutta Jumalaa vastaan. Muutoin, luonnollisissa, ulkonaisissa asioissa, jotka on alistettu järjelle, ihmisellä on yhä tallella jonkin verran ymmärrystä, voimaa ja kykyä, tosin varsin pahasti heikentyneenä. Sekin kaikki on siinä määrin perityn taudin myrkyttämää ja saastuttamaa, ettei se kelpaa Jumalalle.

4. Jumala on määrännyt rangaistukseksi perisynnin turmelemille Aadamin jälkeläisille ja perisynnille itselleen kuoleman ja ikuisen kadotuksen. On olemassa myös muuta ruumiillista ja hengellistä, ajallista ja ikuista kurjuutta. On Perkeleen tyranninvalta: ihmisluonto on joutunut Perkeleen vallan alle, luovutettu Perkeleen valtaan, jäänyt vangiksi hänen valtakuntaansa. Perkele huumaa ja viettelee monta viisasta suurmiestä tässä maailmassa hirvittävillä harhoilla ja sokaisee heidät erityisesti harhaopeilla. Eri tavoin hän syöksee ihmiset kaikenlaisiin paheisiin.

5. Viidenneksi. Tämä peritty turmelus on niin suuri ja hirmuinen, että Jumala yksin Herran Kristuksen tähden voi peittää sen silmillään ja antaa sen anteeksi, kuten hän tekee kastetuille, uskoville ihmisille. Sen vääristämä ja turmelema ihmisluonto voidaan parantaa vain yhdellä tavalla: Pyhän Hengen täytyy synnyttää ja luoda ihminen uudeksi. Tämä uudistuminen pannaan tässä elämässä vasta alulle; tulevassa elämässä se on oleva täydellinen.

Näitä seikkoja, joihin yllä vain lyhyesti viittasimme, selvitetään perusteellisemmin mainituissa kristillisen oppimme tunnustuskirjoissa.

Tämä oppi on nyt säilytettävä ja varjeltava vääristymästä pelagiolaiseen tai manikeolaiseen suuntaan. Siksi on myös lyhyesti ilmoitettava, minkälaisen tälle uskonkohdalle vastakkaisen opin kirkkomme torjuvat ja hylkäävät.

1. Ensiksi torjutaan ja hylätään vanha ja uusi pelagiolaisuus, ne väärät käsitykset ja opit, joiden mukaan perisynti on ainoastaan peritty, jonkun toisen teosta johtuva syyllisyys (reatus), johon ei liity luontomme turmeltumista.

2. Samoin se käsitys, että synnilliset, pahat himot eivät ole syntiä vaan synnin edellytyksiä tai luontoon luomisen perusteella olemuksellisesti kuuluvia ominaisuuksia.

3. Tai ettei mainittu puutos ja vaurio varsinaisesti ja todella ole Jumalan silmissä sellainen synti, jonka vuoksi ilman Kristusta oleva ihminen välttämättä on vihan ja kadotuksen lapsi, Saatanan valtakunnassa ja hänen valtansa alla.

4. Myös seuraavat ja tämäntapaiset pelagiolaisten harhat torjutaan ja hylätään: Lankeemuksen jälkeenkin luonto on turmeltumaton ja erityisesti hengellisissä asioissa perin hyvä ja puhdas sekä luonnollisilta kyvyiltään täydellinen.

5. Perisynti on pelkkä ulkopuolelta roiskahtanut vähäinen likapilkku tai tarttunut tahra tai sitten corruptio tantum accidentium aut qualitatum, yksinomaan eräiden ihmisluonnon tilapäisten ominaisuuksien turmeltumista, mistä huolimatta itse luonto samalla säilyttää hyvyytensä ja voimansa myös hengellisissä asioissa.

6. Perisynti ei ole hyvien hengellisten kykyjen menettämistä eikä puutetta vaan ainostaan ulkoinen este niiden toiminnalle, niin kuin ei magneettikaan menetä voimaansa vaan ainoastaan estyy vaikuttamasta, jos sitä sivellään kynsilaukan mehulla. Perisynnin tahra voidaan muka helposti pyyhkiä pois niin kuin likapilkku kasvoista tai maalitäplä seinästä.

7. Niin ikään torjutaan ja hylätään ne jotka opettavat, että luonto tosin on lankeemuksen pahoin heikentämä ja turmelema mutta että se ei kuitenkaan ole menettänyt kaikkea jumalisuuteen ja hengelliseen elämään tarvittavaa hyvää. He väittävät, ettei kirkoissamme veisattava virsi pidä paikkaansa: "On turmeltunut ihminen jo Aadamista asti." Luonnollamme on muka ruumiillisesta syntymästä saakka jokin, vaikka kuinka pieni, vähäinen ja mitätön hyvä kyky, taito, pystyvyys tai kelpoisuus panna jotakin hengellistä alulle, vaikuttaa tai ainakin myötävaikuttaa siinä. - Seuraavassa opinkohdassa selvitetään vaikuttamisen mahdollisuutta järjelle alistetuissa, ulkonaisissa, tähän maailmanaikaan kuuluvissa toimissa.

Nämä ja näiden kaltaiset väärät opit siis torjutaan ja hylätään, sillä Jumalan sana opettaa, että turmeltunut luonto ei omassa varassaan saa aikaan yhtään mitään, ei edes vähintä hengellistä, jumalallista hyvää, ei edes hyvää ajatusta. Päinvastoin se omassa varassaan kykenee Jumalan silmissä yksinomaan synnintekoon, 1. Moos. 6:5; 1Moos 8:21.

Toisaalta tämä oppi täytyy varjella myös manikeolaisten harhalta. Siksi hylätään myös seuraavat ja niiden kaltaiset väärät opit.

1. Ihmisluonto luodaan yhä vielä, lankeemuksen jälkeenkin, alussa puhtaaksi ja hyväksi; vasta sitten Saatana vuodattaa ja sotkee ulkopuolelta luontoon olemuksellista perisyntiä niin kuin myrkkyä sekoitetaan viiniin.

Totta on, että Aadamin ja Eevan luonto luotiin alussa puhtaaksi, hyväksi ja pyhäksi. Mutta väärä on manikeolaisten kuvitelma siitä, kuinka synti on tullut ensimmäisten ihmisten luontoon: että muka Saatana olisi luonut jotakin olemuksellista pahaa ja sitten sekoittanut sitä heidän luontoonsa. Kuten yllä on sanottu, kun ihminen Saatanan yllytyksestä oli langennut ja sitten Jumalan tuomion perusteella rangaistukseksi oli menettänyt hänelle luomisessa perintöomaisuudeksi annetun vanhurskauden, on tämä Saatanan aikaansaama menetys, puutos, vajavuus ja vamma siinä määrin vääristänyt ja turmellut ihmisluonnon, että kaikkien ihmisten luonto periytyy nykyään saman puutoksen turmelemana, niin totta kuin he luonnollisella tavalla sikiävät ja syntyvät isästä ja äidistä. Sillä lankeemuksen jälkeen ei ihmisen luontoa luoda ensin puhtaaksi ja hyväksi, niin että perisynti sen vasta perästä päin turmelisi, vaan se siemen, josta ihminen muodostuu, on sikiämisemme hetkestä asti syntinen ja turmeltunut. Perisyntikään ei ole mitään itsessään olevaa, nimittäin turmeltuneen ihmisen sisällä tai ulkopuolella, ei myöskään turmeltuneen ihmisen oma olemus, ruumis, sielu eikä ihminen itsekään. Perisyntiä ja sen turmelemaa ihmisluontoa ei voi eikä saa sillä tavoin erottaa toisistaan, että luonto olisi Jumalan silmissä puhdas, hyvä, pyhä ja turmeltumaton ja yksin siinä asuva perisynti paha.

2. Hylätään myös Augustinuksen kuvaama manikeolaisten oppi,⁹ jonka mukaan syntiä ei tee synnynnäisen perisynnin turmelema ihminen itse vaan jokin toinen, vieras tekijä ihmisessä. Sen mukaan Jumala ei laissaan syytä ja tuomitse synnin turmelemaa luontoa vaan ainoastaan siinä olevaa perisyntiä. Kuten yllä oikeaa opetusta perisynnistä selvitettäessä todettiin, luonnollisella tavalla isästä ja äidistä syntyvän ihmisen koko luonto, hänen ruumiinsa ja sielunsa kaikkine kykyineen, on läpikotaisin viimeistä myöten perisynnin turmelema ja vääristämä, joka hänellä luomisen perusteella oli paratiisissa. Non tamen in aliam substantiam genere aut specie diversam, priori abolita, transmutata est; eli: se ei kuitenkaan ole tyystin tuhoutunut tai muuttunut toiseksi substanssiksi, joka ei olisi meidän luontomme kaltainen ja siksi samaa olemusta kuin me.

Laki syyttää tästä turmeluksesta koko turmeltunutta ihmisluontoa ja tuomitsee sen, mikäli ei syntiä anneta anteeksi Kristuksen tähden.

Laki ei kuitenkaan syytä ja tuomitse luontoamme siitä, että Jumala on meidät ihmiset luonut, vaan siitä, että olemme syntisiä ja pahoja. Luontoa ei tuomita myöskään siitä, että ja sikäli kuin se ja olemuksemme on vielä luomisen jälkeenkin Jumalan tekoa ja hänen luomuksensa, vaan siitä että ja sikäli kuin se on synnin myrkyttämä ja turmelema.

Vaikka perisynti on hengellisenä myrkkynä ja leprana - Lutherin sanaa lainataksemme - myrkyttänyt ja turmellut koko ihmisluonnon, niin ettei turmeltuneesta luonnostamme voi ottaa luontoa ja perisyntiä erilleen toisistaan ja asettaa niitä vierekkäin katseltaviksi, ne ovat silti kaksi eri asiaa. Turmeltunut luonto, turmeltuneen ihmisen olemus, ruumis ja sielu, eli ihminen itse Jumalan luomana olentona, jossa asuu tuo perisynti, joka turmelee luonnon ja olemuksen eli hänet kokonaan, ei ole samaa kuin perisynti itse, se joka asuu ihmisen luonnossa ja olemuksessa ja turmelee sen. Kuten lepran saastuttama ruumis ja ruumiissa oleva lepra ovat kaksi eri asiaa, jos sanoja käytetään niiden varsinaisessa merkityksessä, siten on erotettava toisistaan meidän luontomme, jonka Jumala on luonut ja jota hän ylläpitää mutta jossa synti asuu, sekä perisynti, joka asuu luonnossamme. Myös Pyhän Raamatun mukaan nämä kaksi on välttämätöntä ja mahdollista erottaa toisistaan opetuksessa ja uskossa.

Myös kristillisen uskomme tärkeimmät kohdat pakottavat pitämään voimassa tämän eron.

Ensimmäinen, luomisesta puhuva uskonkohta todistaa Raamatun mukaan, ettei Jumala ainoastaan ole luonut ihmisluontoa ennen lankeemusta, vaan että luonto vielä lankeemuksen jälkeenkin on Jumalan luomus: 5 Moos. 32. Jes. 45, Jes .54, Jes. 64. Ap.t. 17. Ilm. 4.

Job sanoo: "Sinun kätesi ovat minut luoneet ja tehneet, kaiken, mitä ikinä minä olen: mutta sinä syökset minut syvyyteen? Muista, että sinä olet minut muovannut savesta, sinä teet minut maaksi jälleen. Etkö sinä valanut minua niin kuin maitoa ja juoksuttanut niin kuin juustoa? Sinä puit ylleni nahan ja lihan ja kudoit minut luista ja jänteistä kokoon. Elämän ja armon olet sinä minulle suonut, ja sinun huolenpitosi varjelee hengitykseni." Job 10:8-12.

Daavid sanoo: "Minä kiitän sinua siitä, että olen tehty ylen ihmeellisesti; ihmeelliset ovat sinun tekosi, sen minun sieluni kyllä tietää. Minun luuni eivät olleet sinulta salatut, kun minut salassa valmistettiin; kun minut taiten tehtiin maan syvyyksissä. Sinun silmäsi näkivät minun jo idussani. Minun vastaiset päiväni olivat kaikki kirjoitetut sinun kirjaasi, ennen kuin ainoakaan niistä oli tullut." Ps. 139:14-16.

Salomon Saarnaajassa on kirjoitettuna: "Sitten tomu palajaa maahan, niin kuin on ollutkin, ja henki palajaa Jumalan tykö, joka sen on antanutkin." Saarn. 12:7.

Näistä lausumista käy selvästi ilmi, että lankeemuksen jälkeenkin Jumala on ihmisen luoja, joka luo hänelle ruumiin ja sielun. Siksi ei turmeltunut ihminen ole täysin samastettavissa itse syntiin - muutoinhan Jumala olisi synnin luoja. Tunnustaahan Vähä katekismuksemmekin ensimmäisen uskonkohdan selityksessä:¹⁰ "Uskon, että Jumala on luonut minut sekä koko luomakunnan, antanut minulle ruumiin ja sielun, silmät, korvat ja kaikki jäsenet, järjen ja kaikki aistit sekä pitää niitä jatkuvasti yllä." Samoin kirjoitetaan Isossa katekismuksessa:¹¹ "Tarkoitan ja uskon, että Jumala on luonut minut eli antanut minulle elämän ja pitää sitä jatkuvasti yllä. Hän on antanut ruumiin ja sielun, pienet ja suuret ruumiinjäsenet, kaikki aistit, järjen ja ymmärryksen" jne. Tosin tämä Jumalan luoma ja tekemä olento on synnin surkeasti turmelema, sillä se aines, josta Jumala nyt muovaa ja tekee ihmisen, on Aadamissa turmeltunut ja tärveltynyt ja sellaisena se periytyy meihin.

Tämä mielessään on hurskaiden kristittyjen syytä ihmetellä Jumalan sanomatonta hyvyyttä. Luulisi Jumalan heti heittävän sellaisen turmeltuneen, tärveltyneen ja syntisen massan pois, helvetin tuleen. Mutta hän ottaakin sen muovaillakseen, tekee siitä sen ihmisluonnon, joka meillä nyt on, vaikka synnin surkeasti turmelemana, ja puhdistaa sen synnistä, pyhittää ja pelastaa sen rakkaan Poikansa kautta.

Tästä uskonkohdasta käy luonnon ja perisynnin välinen ero vastaansanomattoman selvänä ilmi. Ei perisynti ole alkuisin Jumalasta, Jumala ei ole synnin luoja eikä aiheuttaja. Perisynti ei ole Jumalan luomaa, vaan se on Perkeleen tekoa.

Jos nyt ei olisi mitään eroa perisynnin turmeleman ruumiimme ja sielumme luonnon ja olemuksen sekä itse perisynnin välillä, joka on luonnon turmellut, pitäisi jompikumpi seuraavista väitteistä paikkansa: - Koska Jumala on luonut tämän luontomme, hän on myös perisynnin luoja ja tekijä. Perisyntikin on siis hänen luomistekoansa. - Koska synti on Perkeleen tekoa, on Saatana luonut tämän luontomme, ruumiimme ja sielumme. Näiden täytyy siis olla Saatanan luomistekoa, jos kerran turmeltunut luontomme on täysin samastettava syntiin.

Kumpikin väite on ristiriidassa uskontunnustuksemme ensimmäisen uskonkohdan kanssa. Sen tähden me sanomme, jotta Jumalan luomisteko ihmisessä voitaisiin pitää erillään Perkeleen aikaansaannoksesta: Jumalan luomistekoa on, että ihmisellä on ruumis ja sielu. Jumalan tekoa on, että ihminen kykenee ajattelemaan, puhumaan, toimimaan ja saamaan jotakin aikaan, sillä "hänessä me elämme, liikumme ja olemme" (Ap.t. 17:18). Sitä vastoin se, että luonto on turmeltunut ja että ajatukset, sanat ja teot ovat pahoja, on alun perin Saatanan aikaansaannosta, hän kun on turmellut Jumalan luomuksen Aadamissa synnillä sillä tavoin, että turmelus periytyy meihin asti.

Toisen, lunastuksesta puhuvan uskonkohdan osalta Raamattu todistaa väkevästi, että Jumalan Poika on omaksunut ihmisluontomme, kuitenkin synnittömänä: hän tuli kaikessa meidän, veljiensä, kaltaiseksi, syntiä lukuunottamatta (Hepr. 2:17). Unde veteres dixerunt: Christum nobis, fratribus suis, consubstantialem esse secundum assumptum naturam, quia naturam, quae, excepto peccato, eiusdem generis, speciei et substantiae cum nostra est, assumpsit, et contrariam sententiam manifeste haereseos damnarunt. Tämä merkitsee: Sen tähden kaikki oikeauskoiset opettajat ovat olleet sillä kannalla, että Kristus on omaksumansa ihmisyyden puolesta samaa olemusta kuin me, hänen veljensä, sillä hänellä on ihmisluonto, joka olemukseltaan ja kaikilta oleellisilta ominaisuuksiltaan - syntiä lukuunottamatta - on sinänsä meidän luontomme kaltainen. Tämän kanssa ristiriitaisen opin he ovat tuominneet ilmeisenä harhaoppina.

Jos ei olisi mitään eroa toisaalta turmeltuneen ihmisen luonnon ja olemuksen, toisaalta perisynnin välillä, pitäisi jompikumpi seuraavista väitteistä paikkansa:
- Kristus ei ole omaksunut luontoamme, koska kerran hän ei ole omaksunut syntiämme.
- Koska Kristus on omaksunut luontomme, hän on omaksunut syntimmekin.
Kumpikin väite on ristiriidassa Raamatun kanssa. Koska Jumalan Poika on omaksunut ihmisluontomme mutta ei perisyntiä, käy selväksi, että ihmisluonto ei lankeemuksen jälkeenkään ole samaa kuin perisynti, vaan niiden välillä on tehtävä ero.

Kolmannen, pyhityksestä puhuvan uskonkohdan osalta Raamattu todistaa, että Jumala pesee, puhdistaa ja pyhittää ihmisen vapaaksi synnistä ja että Kristus pelastaa kansansa sen synneistä. Synti ei siis voi olla ihmistä itseään, sillä ihmisen Jumala ottaa Kristuksen tähden armoonsa, mutta synnin vihollisena hän pysyy ikuisesti. Epäkristillisiä ja inhottavia kuulla ovat siis sen tapaiset puheet kuin että perisynti kastetaan, pyhitetään ja pelastetaan Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Sellaista löytää uusien manikeolaisten kirjoista, mutta sitä toistamalla emme tahdo loukata yksinkertaisia.

Neljänneksi. Ylösnousemuksen osalta Raamattu todistaa, että juuri tämän lihamme perusolemus nousee, mutta vailla syntiä, ja että meillä tulee ikuisessa elämässä pysyvästi olemaan tämä sama sielu, mutta vailla syntiä.

Jos ei olisi mitään eroa toisaalta turmeltuneen ruumiimme ja sielumme, toisaalta perisynnin välillä, siitä seuraisi tämän kristillisen uskonkohdan vastaisesti, että jompikumpi seuraavista väitteistä pitäisi paikkansa:
- Tämä lihamme ei nouse viimeisenä päivänä eikä meillä ole ikuisessa elämässä tätä ruumiimme ja sielumme perusolemusta, vaan jokin muu olemus tai toinen sielu, koska me silloin olemme vailla syntiä.
- Myös synti nousee kuolleista ja pysyy valituissa vielä iankaikkisessa elämässäkin.

Sanotun perusteella on selvää, että tämä oppi on hylättävä kaikkine liitännäisineen ja seuraamuksineen, siis oppi joka väittää, että perisynti on yhtä kuin turmeltuneen ihmisen luonto, substanssi, olemus, ruumis tai sielu, eli että ei ole yhtään mitään eroa perisynnin sekä turmeltuneen luontomme, substanssimme ja olemuksemme välillä. Sillä kristillisen uskomme tärkeimmät kohdat osoittavat väkevästi, minkä vuoksi on ehdottomasti säilytettävä ero toisaalta synnin turmeleman ihmisen luonnon ja substanssin, toisaalta itse synnin välillä, jonka turmelema ihminen on.

Tämä riittäköön tässä yhteydessä kiistan ydinkysymyksestä esitettyjen vastakkaisten opinkäsitysten yksinkertaiseksi esittelyksi in thesi et antithesi. Eihän nyt ole kyseessä perinpohjainen väittely vaan ainoastaan tärkeimpien kohtien pääpiirteinen käsittely.

Sanojen ja ilmaisujen valinnassa on parasta ja turvallisinta säilyttää esikuvana ne terveet sanat, joita Pyhä Raamattu ja edellä mainitut kirjat käyttävät tästä opinkohdasta.

Sanoja koskevien kiistojen välttämiseksi on syytä tarkoin eritellä aequivocationes vocabulorum eli sellaiset sanat ja ilmaisut, joita käytetään useissa merkityksissä. Kun esimerkiksi sanotaan: "Jumala luo ihmisen luonnon", tarkoitetaan sanalla "luonto" ihmisten olemusta, ruumista ja sielua. Monesti sanotaan kuitenkin myös jonkin olion hyvää tai huonoa ominaislaatua sen luonnoksi, esimerkiksi: Käärmeen luonnon mukaista on pistää ja tappaa myrkyllä. Siinä mielessä Luther sanoo, että syntisyys ja synnin harjoittaminen on turmeltuneen ihmisen ominaisuus ja luonto.

Perisynti on siis varsinaisesti luontomme syvää turmeltumista, niin kuin Schmalkaldenin opinkohdat sitä kuvaavat.¹² Toisinaan sen piiriin luetaan myös konkreettinen henkilö, yksityinen substanssi eli itse ihminen ruumiineen, sieluineen, joissa synti asuu; onhan ihminen syntinen, synnin turmelema ja myrkyttämä. Tässä mielessä Luther lausuu: "Sinun syntysi, luontosi ja koko olemuksesi ovat syntiä" eli syntiset ja saastaiset."¹³

Luther itse selittää, että hän tarkoittaa nimityksellä "luonnonsynti", "persoonansynti" ja "olemuksellinen synti" sitä, etteivät ainoastaan sanat, ajatukset ja teot ole syntiä, vaan että ihmisen koko luonto, persoona ja olemus on perisynnin perin pohjin turmelema.

Latinankielisiltä sanoilta substantia ja accidens on tavallista seurakuntaa säästettävä; niitä ei tule käyttää julkisissa saarnoissa, koska ne ovat sanankuulijalle tuntemattomia. Mutta kun oppineet käyttävät niitä puhuessaan tästä asiasta keskenään tai muille, jotka tuntevat nämä sanat - näinhän Eusebios, Ambrosius ja varsinkin Augustinus sekä monet muut etevät kirkon opettajat ovat joutuneet tekemään selvittäessään tätä oppia harhaopettajia torjuen - silloin he käyttävät divisio immediataa, jakavat käsitteen jäännöksettömästi vastakohdiksi, niin että kaikki oleva on ehdottomasti joko substantia, itsenäinen olevainen, tai accidens, tilapäinen olevainen, joka ei ole itsenäisesti olemassa vaan joka on liittyneenä toiseen, itsenäiseen olevaiseen ja siitä erotettavissa. Tällaista jakoa käyttävät myös Kyrillos ja Basileios.

Teologian varmoja, vastaansanomattomia peruslauseita on, että jokainen substantia eli itsenäinen olevainen on substanssina joko Jumala itse tai Jumalan luomus. Sen vuoksi on Augustinus lukuisissa manikeolaisia vastaan suunnatuissa kirjoissaan yhdessä kaikkien totuudellisten opettajien kanssa harkiten ja ankarasti tuominnut ja hylännyt tämän lauseen: "Peccatum originis est substantia vel natura", "Perisynti on ihmisen luonto eli olemus". Augustinusta seuraten ovat kaikki oppineet asiantuntijat kaikkina aikoina olleet sillä kannalla, ettei mikään sellainen, joka ei ole olemassa itsenäisenä olevaisena eikä itsenäisen olevaisen osana, vaan joka on itsenäisen olevaisen ei-pysyvä ominaisuus, ei ole substantia, itsenäinen olevainen, vaan accidens, jotakin siinä olevaa, satunnaista. Niinpä Augustinus puhuu toistuvasti tähän tapaan: Perisynti ei ole yhtä kuin itse luonto, vaan accidens vitium in natura, luonnossa oleva satunnainen puutos tai vamma. Näin on dialektiikan sääntöjen mukaisesti ennen tämän kiistan alkamista puhuttu meidänkin kouluissamme ja kirkoissamme, vapaasti ja epäluuloja herättämättä. Ei tohtori Luther eikä kukaan puhtaan, evankelisen kirkkomme oikea opettaja ole tätä puheen tapaa milloinkaan moittinut.

On siis kiistämätön totuus, että kaikki olevainen on joko substanssia tai aksidenssia, joko itsenäinen olio tai jotakin siinä olevaa satunnaista. Tämä on välittömästi edellä osoitettu ja todistettu kirkon opettajilta poimituin todistuksin ja tätä jokainen tosi asiantuntija on aina pitänyt selviönä. Siitä ei siis pääse mihinkään: jos joku kysyisi , onko perisynti substanssi, jotakin itsekseen, muusta erillisenä olevaista, vai aksidenssi, jotakin epäitsenäistä, ainoastaan toiseen liittyneenä mutta ei missään tapauksessa itsekseen olevaista, hänen olisi pakko avoimesti ja selkeästi tunnustaa, että perisynti ei ole substanssi vaan aksidenssi.

Jos siis seurakunnan palvelijat aina vain ovat epävarmoja siitä, onko perisynti substanssi vai aksidenssi ja kummaksi sitä on sanojen oikeassa ja varsinaisessa merkityksessä kutsuttava, ei Jumalan seurakuntaa ikinä saada tästä kiistasta autetuksi rauhaan, vaan eripuraisuus säilyy ja pikemminkin vain yltyy.

Näin ollen on välttämätöntä tarkasti opettaa nämä asiat kaikille, jotta kirkot ja koulut lopullisesti päästettäisiin tästä pahennusta herättävästä ja turmiollisesta riitelemisestä.

Mutta ehkä sitten kysytään edelleen, mikä aksidenssi perisynti oikein on. Se on erillinen kysymys, johon ei pysty antamaan oikeaa vastausta yksikään filosofi, paavilainen eikä sofisti eikä terävinkään ihmisjärki. Selvitys ja vastaus on ammennettavissa yksin Pyhästä Raamatusta. Raamattu todistaa, että perisynti on ihmisluonnon sanoinkuvaamaton vamma ja turmeltuminen: luontoon ja sen sisäisiin ja ulkonaisiin kykyihin ei ole jäänyt mitään puhdasta eikä hyvää, vaan kaikki tyynni on turmeltunutta. Perisynnin takia ihminen on toden totta Jumalan silmissä hengellisesti kuollut, yhtä kykenevä hyvän tekemisen kuin vainaja.

Tämä merkitsee, että aksidenssi-sanan käyttö perisynnistä ei tee perisyntiä vähäisemmäksi, kuin näet asia selitetään Jumalan sanan mukaisesti. Näin tekee tohtori Luther vastustaessaan latinankielisessä 1 Moos. 3:n selityksessään kiivaasti perisynnin vähättelemistä. ¹⁴ Sanaa aksidenssi käytetään pelkästään sitä varten, että osoitettaisiin se ero, joka on Jumalan teon - jota luontomme turmeltuneenakin on - ja Perkeleen teon välillä; Perkeleen aikaansaannosta on Jumalan luomukseen piintynyt synti ja Jumalan luomuksen sanoin kuvaamattoman syvä turmeltuminen.

Niinpä ei Lutherkaan hylännyt sanoja accidens ja qualitas vaan on niitä käyttänyt tässä yhteydessä. Samalla hän on erityisen vakavasti ja kiivaasti selvittänyt ja painanut kaikkien mieleen, kuinka kauhistava on se kvaliteetti ja aksidenssi, joka ei pelkästään ole saastuttanut ihmisluontoa vaan on sen niin syvälti turmellut, ettei siihen ole jäänyt mitään puhdasta eikä turmeltumatonta. Luther selittää Ps. 91:a näin: ¹⁵ Sive igitur peccatum originis qualitatem sive morbum vocaverimus, profecto extremum malum est non solum pati aeternam iram et mortem, sed ne agnoscere quidem, quid pateris. "Me nimitämme perisyntiä kvaliteetiksi tai taudiksi. Se on totisesti äärimmäisen vaikea vamma: me joudumme kärsimään Jumalan iankaikkisen vihan ja kuolemaan iankaikkisen kuoleman, emmekä edes ymmärrä mitä kärsimme." Ja edelleen 1 Moos. 3:n selitystä: ¹⁶ Qui isto veneno peccati originis a planta pedis usque ad verticem infecti sumus, siquidem in natura adhuc integra accidera. "Olemme kiireestä kantapäähän perisynnin myrkyn myrkyttämiä, tämä kun tapahtui meille luontomme ollessa vielä täydellinen."